Lopulta tietenkin joutui tutustumaan todellisuuteen. Jos nollaharkka jätti jälkeensä lähinnä epämääräisen hämmennyksen, ohjelmointi 1 eskaloi jo aivan jämäkän ahdistuksen. Tuntui käsittämättömältä, mitä täysin asiaan vihkiytymättömiltä ihmisiltä vaadittiin alusta alkaen, käytännössä ilman minkäänlaista perusteiden opetusta. Pari ensimmäistä ohjelmointiharkkaa muistuvatkin mieleen lähinnä fiiliksestä, jonka kuristusote hiljalleen voimistui deadlinea edeltävän viikon. Järki säilyi joka tapauksessa. Asioita tehtiin koko ajan yhdessä, ja mikäs sen mukavampaa kuin  huomata muidenkin painivan samankaltaisen tuskan kanssa. Oli mielenkiintoista huomata miten asiat kuitenkin väistämättä menivät eteenpäin, vaikka lähtötaso oli mitä oli. Kavereiden apu ja assareiden melko uhrautuva ajankäyttö Paniikkiin hajoavien phuksien parissa auttoivat kerta toisensa perään syklistä  läpi.

Koko kurssissa mahtavinta olikin juuri se, kuinka infolainen yhteisöllisyys pääsi täysillä valloilleen. OLO-sessioiden stormaaminen, NullPointereihin hajoaminen, YouTuben selailu epätoivon hetkillä, pizza Keltsussa palautetun koodin jälkeen = muutamia esimerkkejä siitä kaikesta, mistä hyvä seura teki hienoa. Vaikka monista hetkistä olikin kokemisen hetkellä hienous kaukana. Jollakin kierolla tavalla kurssin kyseenalainen metodi oppimiseen silti toimi. Teoriatehtävät (joissa arvostin hyvin pitkälle käsitekartan tekemisen mahdollisuutta) ja OLOt toivat mukanaan ainakin hyvän rykelmän käsitteitä, joista osasta alkoi jopa vähitellen saada kiinni. Myös koodin logiikka alkoi tietyiltä osin aueta ja jonkinlainen rutiini muotoutua. Tosin vaikeusaste nousi joka kierroksella mukavaa tahtia, eli mukavuusalueella ei tarvinnut oleilla missään vaiheessa.

Minkälaisia rakennuspalikoita Studio 1:stä sitten nappasi mukaan? En voi rehellisesti sanoa ymmärtäväni Javaa vieläkään kovinkaan rajusti. Jonkinlainen työväline siitä kuitenkin muodostui syksyn aikana, itsenäinen projektikin syntyi melko kivuttomasti verrattuna syyskuun epäuskoisiin fiiliksiin. Pohja on nyt olemassa, ainakin jonkinlainen. En vielä osaa sanoa mitä sille rakennan, vai rakennanko. Joka tapauksessa mielenkiintoinen sukellus koodaamisen, kurpitsojen, robottien ja viinitarhureiden maailmaan. Itsensä haastamisen ja voittamisen tunne on useimmiten jotain hienoa, olkoon sitten että eräänkin perjantain jälkeen läppärin ruudun katsominen aiheutti rankkaa fyysistä kipua silmissä. Nyt silmät voivat hyvin ja suuhun jäi hyvä maku. Seuraavaksi humanistisen kevään pariin uudella innolla. Kiitän ja kuittaan.

We had joy, we had fun, we had seasons in the sun

Rakkaudella, Ville

Viimeinen OLO-aihe oli käsillä, ja tunnelma oli sekä odottava että haikea: kurssi alkaa lähentyä loppuaan, mutta tämä olisi tämän ryhmän viimeinen yhteinen tapaus. Tällä kertaa saimme tehtäväksemme pohtia tulevaa projektiamme, tämän kurssin huipennusta. Normaalin tapaukseen tutustumisen jälkeen aloimme keksiä erilaisia projekti-ideoita, joita voisimme toteuttaa. Tässä vaiheessa tarkoitus oli vain saada ilmoille mahdollisimman monta ideaa, eikä keskittyä siihen, mikä oma aihe tulisi olemaan. Ensimmäisenä mieleen tulivat kaikkein perinteisimmät pelit, kuten tetris, miinaharava ja erilaiset tasohyppelypelit. Seinälle kertyi tavallista isompi kasa lappusia, eksyipä taululle jopa pääkallolla koristeltu ”Tietokonevirus” lappu, mutta tietääksemme kukaan ei kuitenkaan toteuttanut projektissaan juuri tätä ideaa.

Brainstormauksen jälkeen kaikilla oli viikko aikaa valita alustava aihe omalle projektilleen, joka sitten pitchattaisiin muille ryhmäläisille viimeisessä OLO-sessiossa.

Kun viimeinen OLO-tapaus sitten alkoi, oli kaikilla jonkinnäköinen idea projektinsa aiheesta: kaikki halusivat tehdä pelin. Satu oli suunnitellut tekevänsä sushiravintolapelin, johon hän oli saanut inspiraationsa vastaavanlaisesta nettipelistä. Lauri ajatteli tekevänsä pelin, jossa tasapainoteltaisiin kepin avulla, ja yritettäisiin pitää pelipallot ilmassa mahdollisimman kauan. Ville, muusikkona, halusi luonnollisesti tehdä kitarasimulaattorin ja Tommi bombermankloonin. Teemu taas oli ajatellut tehdä oman versionsa huvipuistoissa pelattavista myyrän mätkimispeleistä ja Noora oli saanut idean autopelistä, jossa tulisi saada auto hyppäämään kuilun yli. Lotan suunnitelmana oli tehdä lapsille suunnattu matematiikkapeli, jossa tulisi vastata yksinkertaisiin peruskoulumatematiikkaa vaativiin kysymyksiin. Assarimme Noora antoi kuitenkin varoituksen sanan: Lotan täytyisi pitää pelin laajuus kurissa, sillä häneltä itseltään oli kulunut lähes koko joululoma samantyylisen pelin tekemiseen.

Tunnelma viimeisessä sessiossa oli letkeä, ja moni oli varmasti iloinen lukujärjestyksessä nyt vapautuneen kaksituntisen johdosta. Hyvä maku OLOilusta kuitenkin jäi, ei voi muuta sanoa.

Tästä kirjoitelmasta voitte kiittää / syyttää liikuttavan yhteistyökykyistä voimakaksikkoa:

-Tommi aka ”Ludvig Ihmisvillasarvikuono”

-Teemu aka ”Sir Lancelot taikamammutti”

Uusi lukukausi on jo kovaa vauhtia käynnissä, mutta palautetaanpa hetkeksi vielä mieleen syyslukukauden elämän keskipiste eli Studio 1. Suurimmalle osalle vuosikurssistamme kurssi oli matka tuntemattomaan, jonka aikana tutustuimme ohjelmointiin, toisiimme sekä itseemme.

Kurssimme koostui ohjelmointi- ja teoriatehtävistä, ryhmätöistä, OLOsessiosta sekä projektista. Kurssin aluksi kului melko paljon energiaa kaikkiin näihin liittyvien toimintatapojen omaksumisessa: Eclipsen lataaminen tuotti päänvaivaa kolmeksi tunniksi, irssin käyttäminen tuntui lähes mahdottomalta ja jar-pakettien tuntemattomuus maksoi miinuspisteen ensimmäisen teoriatehtävän arvosanasta. Haasteita ei puuttunut myöskään kurssin lopusta, näistä voi nimetä suurimmaksi esimerkiksi itsenäisesti toteutettavan ohjelmointiprojektin.

Minulle kurssin mieluisimpia osa-alueita olivat teoriatehtävät sekä OLOsessiot. Teoriatehtävien aihepiireihin perehtyminen auttoi ohjelmointitehtävien hahmoittamista, ja tuntuivat OLOsessioiden lisäksi kurssin inhimillisimmiltä osa-alueilta, koska niissä oman työn ja ajan käyttäminen toi ainakin aluksi konkreettisimmin hedelmää. Toki myös ohjelmointityöhön kulutetut tunnit tuottivat näkyvää tulosta koodin toimiessa, mutta joihinkin koodiongelmiin yksin tarttuminen ja perehtyminen tuntuivat lähes mahdottomilta, eikä tuntienkaan java API:n selailu aina tuottanut ahaa-elämyksiä. Toisaalta ohjelmointiharjoituksien palautusten jälkeen oli aina yllättynyt ja tyyvyväinen itseensä siitä, että mahdottomasta oli taas edes jollakin tasolla tullut mahdollista; ajatus jokaisen ohjelmointiharjoitksen valmistumisesta kun tuntui lähes mahdottomalta kierroksen ensimmäisissä harjoituksissa. Vaikka projektin tekeminen vei todella paljon aikaa, ja vielä palautuksen jälkeenkin olen hieman katkera mielestäni rentoutumista varten olevan loman pakottamisesta kaikkea muuta kuin akkujen lataamiseen, oli java projektia tehdessä jo niin tuttua, että sain ilokseni toteutettua ainakin päällisin puolin toimivan pelin.

Vaikka koodaus ei todennäköisesti tule myöskään tulevaisuudessa olemaan osaamiseni ydinaluetta, oli Studio 1 elämys, jonka suorittamisesta olen iloinen ja ylpeä. Harvoin elämässä saa aloittaa jotakin näin puhtaalta pöydältä, ja nähdä näin konkreettisesti oman työnsä tulosta. Kussi oli myös oivallinen tapa ryhmäyttää ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat, ja olenkin monesti hehkuttanut tutkinto-ohjelman ulkopuolisille ihmisille ryhmämme yhteishenkeä ja toisten auttamiseen välillä uskomattoman paljon aikaa kuluttavia ihmisiä. Java-ohjelmoinnin perusteiden ymmärtäminen tulee tulevaisuudessa varmasti olemaan rikkaus, joka on hyödynnettävissä myös koodia näpyttelemättä.

Kiitos ja kumarrus, Lotta

Mitähän fiiliksiä tästä jäi käteen? Fiilikset ovat sekalaiset, sillä jotkin kurssin osiot olivat ihan huippuja ja toisia taas en todellakaan olisi halunnut tehdä. Aloitetaan kuitenkin kivoista asioista.

OLO-sessiot olivat ihan mahtavia. Niille oli aina kiva tulla, koska ryhmähenki oli hyvä jokaisessa tapahtumassa ja siellä pystyi helposti juttelemaan toisten kuulumisista. Toisaalta opetusmenetelmä oli hauska ja sessioissa oikeasti oppi uutta, niin toisista opiskelijoista, kuin Javastakin. Oloista siis sai todella paljon hyviä muistoja, mikä puolestaan nostatti opiskelumotivaatiota.

Kurssissa oli muutakin kuin koodausta ja OLO-sessioita, nimittäin teoriatehtäviä. Teoriat olivat mielestäni melko turhia kurssin kannalta, sillä itse en oppinut niiden tekemisessä kovinkaan paljon. En tiedä johtuiko se siitä, etten jaksanut kovinkaan paljon etsiä tietoa aiheista, vai siitä, että en löytänyt selkeää tietoa mistään aiheesta. Toisaalta kurssilla luennotkin käsittelivät lähinnä ohjelmointitehtävien tekemistä, eikä niistä löytynyt paljonkaan iloa teoriatehtäviin. Kurssilla voinkin sanoa oppineeni ohjelmoimaan, mutta en kylläkään ymmärrä ihan kaikkea mitä teen. Olikohan se itse tarkoitus? Sitä en tiedä, mutta opinpahan ainakin jotain.

Tekstistä taisi tulla hieman negatiivinen. Jos joku ihmettelee asennettani tässä vaiheessa, niin voin vain sanoa, että tänään on vaan niin paljon aamuja jäljellä.

-Nisoo

Syksy oli minulle varsin tapahtumarikasta aikaa. Isojen elämänmuutosten ja sairastamisen keskellä keskittyminen syksyn kursseihin jäi ehkä vähän vähemmälle kuin olisi pitänyt. Halusin kuitenkin suorittaa studion huolellisesti, koska 14 opintopistettä saattaisi hyvin suoritettuna korottaa painotettua keskiarvoani hieman imartelevampaan suuntaan.

Kurssin alku sujui kohtuullisen letkeästi, osasinhan Javaa jo yhden peruskurssin verran etukäteenkin. Tehtävien vaikeutuessa kurssin loppua kohden lisääntyi kuitenkin myös haasteiden määrä. Onnekseni olen aina pitänyt ohjelmoinnista, ja siksi ohjelmointitehtävät eivät koskaan tuntuneet pakkopullalta.

Ohjelmoinnin sijaan kurssin teoriatehtävät osoittautuivat minulle kurssin haastavimmaksi sisällöksi. En ole ikinä ollut kovin loistava kirjoittaja, ja siksi tuhannen sanan esseen kirjoittaminen tuntui varsin tuskaisalta. Käsitekarttojenkin kanssa tuli taisteltua hetki jos toinenkin. En kai koskaan varsinaisesti oppinut oikeaa tekniikkaa niiden tekemiseen, sillä kovista yrityksistä huolimatta teoriatehtävien arvosanat eivät kurssin aikana parantuneet.

Kurssin projekti aiheutti minulle pienen henkisen kivun lisäksi myös oikeaa fyysistä tuskaa, joka jatkuu edelleen. Onnistuin nimittäin koodauksen lomassa  jumittamaan oikean hartiani niin pahasti, että käynti fysioterapeutilla on suunnitelmissa.

Koko syksyn kestäneen urakan tiivistäminen muutamaan lauseeseen on mahdotonta. Siispä ehkä en edes yritä sanoa mitään ytimekästä, vaan lopetan kiitoksiin: Kiitos ihanalle OLO-ryhmällemme, jonka kanssa oli oikeasti varsin kivaa kirjoitella post-it -lappuja ja jutella platonin ideaopista. Kiitos assareille, joiden apu oli korvaamatonta, omalla kohdallani tärkeimmäksi muodostui irkissä päivystänyt jatkuva tuki.  Kiitos.

-Satu

Ohjelmointi aloitettiin muodostamalla Sektorintarkkailija- rajapintaluokka. Sektorintarkkailijat pystyvät seuraamaan tiettyä sektoria, vaikka sen ei itse tarvitse sijaita tässä sektorissa. Sektorintarkkailijoiksi lopulta asetettiin tulivuori ja kurpitsat. Molemmat reagoivat sektorista poistuviin ja siihen saapuviin muihin olentoihin. Uinuva tulivuori saattaa herätä, jos samassa sektorissa tapahtuu sitä häiritsevää liikettä. Kurpitsa ei sijaitse aluksi missään sektorissa, mutta kun tietty määrä olioita on vieraillut sektorissa, kurpitsa ilmestyy tarkkailemaansa sektoriin.

Jotta peliä olisi mukava pelata, täytyi siihen kehittää vuoropohjainen pelattavuus. Vuoropohjaisuus toteutettiin luokan -Vuorollinen avulla. Perusideana oli se, että kun pelaaja on kuluttanut kaikki nopeuspisteensä, kaikki muut olennot suorittavat oman vuoronsa. Vuorollinen- luokan oli tarkoitus myös luoda maailmaan uusia olentoja ja esineitä. Vuorollisuuden avulla oli myös mahdollista rakentaa pelimoottori, joka pyörittää peliä vuorollisena ja samalla ylläpitää koko pelin toimintaa.

Ohjelmointi lähti käyntiin melkoisen nopeasti ja suurin osa luokista toteutettiin vanhojen taitojen avulla ja tämän vuoksi ne olivat suhteellisen helppoja. Varsinaiset vaikeudet kuitenkin alkoivat pelaajan komentojen tulkinnassa, sillä kuten jo aiemmin mainitsin, komentojen tulkitseminen oli kaikille uusi asia. Pelissä tuli olla käytössä noin 10 erilaista komentoa, joilla pelaaja voi katsoa nykyistä ympäristöään ja siinä olevia esineitä ja olentoja. Toisaalta pelaaja pystyy vuorollaan myös liikkumaan naapurisektoreihin, hyökätä toisten olentojen kimppuun, kurkistaa taikapatoihin ja syömään hedelmiä. Liikkuminen, hyökkääminen, kurkistaminen ja syöminen vievät pelaajalta yhden nopeuspisteen, joita pelaajalla on 1-3 kappaletta.  Sektorin tarkastelu sen sijaan on ”ilmaista” eli tarkkaileminen ei kuluta nopeuspisteitä.

Tämä ohjelmointikerta ei ollut alussa kovinkaan vaikea, mutta lopussa riitti haastetta kun komennot eivät vain suostuneet kääntymään ja turhautuminen oli taattua. Ainakin minulla tuli kova kiire saada koodini valmiiksi, sillä halusin mennä sinä perjantaina Prodekon järjestämään sikajuhlaan. Tämä saattoikin olla osasyynä siihen, miksi en oikeastaan pitänyt omasta valmiista pelistäni ja palautin sen hieman bugisena.

Periaatteessa tämä peli oli todella hauska tehdä, sillä se täydensi aiemmin tehdyn pelin valmiiksi. Olimme nyt siis kuluttaneet yhteensä kahdeksan viikkoa pelin tekemiseen ja lopputuloksena oli säälittävän huono seikkailupeli.

-Nisoo

Olosessiot olivat mielestäni mukavia tapahtumia ja oivalluksia syntyi niin teoriatehtävien kuin ohjelmoinninkin parissa. Toinen mainittava seikka oli myöskin tehtävien monipuolisuus ja mielenkiintoisuus. Pelien tekeminen oli varmasti monen kurssilaisen mielestä mukavaa. Kuitenkin on ehkä hyvä myös lopuksi pohtia, oliko kaikki niin ensiluokkaista, etteikö jotakin parannettavaakin löytyisi? Itselleni tuli tehtävämeren keskellä toisinaan mieleen, että teoriaopetuksella on yliopistossa oma paikkansa. Toisinaan se jopa saattaa auttaa navigoimaan perille ongelmien ratkaisun kentillä. En olisi syksyn alussa itsekään uskonut miten paljon aloin arvostamaan perinteistä luennointia, kaiken kirjekurssimaisen itseopiskelun keskellä. Tosin  ymmärrän senkin, että oma roolinsa on myös infolaisten perinteiden vaalimisella ja sillä että jotkin kurssit säilyvät pieniä muutoksia lukuunottamatta lähes täysin ennallaan vuosien (ellei jopa vuosikymmenten) saatossa, vuotuisten palautteiden kysymisestä huolimatta. Mukavaa oli se, että kurssin aikana saimme uusia työkaluja käyttöömme, kuten mainion palautusautomaatin ja pääsimme edellisvuosien teoriatehtävien HTML-määrämuodosta eroon. Kurssin työmäärä kyllä vastasi mielestäni hyvin 14 op työpanosta, ilman näitäkin. Se kun on nykyään oikeastikin paljon opintopisteitä yksittäisestä opintojaksosta.

Kurssin lopuksi on syytä myös kiittää ahkeria assareita, joita ilman kurssia ei olisi voinut olla laisinkaan. Ilman teitä meidän koodaamistaitomme olisivat jääneet hyvin ohuiksi ja todellinen ymmärtäminen vajaavaiseksi.Vastuunne on ollut kurssista todella suuri ja siihen nähden tiedotuksen puutteet ja aikataulujen venyminen on ollut täysin ymmärettävää, tehtäväsarkaa on ollut paljon. Toisinaan jäin ihan pohtimaan oliko kurssilla lainkaan vastuuprofessoria,kun te assarit hoiditte homman hyvin kotiin opiskelijoiden voimin. Kiitos venymisestänne!

-Noora

Kesällä 2009 olin kuullut kokeneemmilta opiskelijoilta jo paljon huhuja phuksivuoden alun rankasta kurssista nimeltä Studio 1. Tiedossa olisi kuulopuheen mukaan tulta ja tappuraa, eikä perjantai-iltojen ohjelmaa tarvitsisi koko syksyn aikana juuri miettiä. Kun postin mukana sitten eräänä kauniina päivänä tuli lappunen hymyilevine kaloineen ja kannustuspuheineen, pidin sitä lähinnä vitsinä: ”Javaa = kivaa”, kattia kanssa. Olo oli silti luottavainen, ei kai kukaan sentään kahdeksan jälkeen illalla enää koululla olisi?

Koulu sitten alkoi, ja Studio 1 sen mukana. En enää epäillytkään kuumottavien puheiden olleen liioittelua, sillä jo alku meni yli hilseen. ”Hello World!”-ohjelman kirjoittaminen tuntui suunnilleen samalta kuin joku olisi vaatinut meiltä transistoriradion suunnittelua. Onneksi monet muutkin olivat osapuilleen yhtä pihalla kuin minä, joten vertaistukea oli alusta alkaen tarjolla. Alkusekoilun jälkeen alkoi olio-ohjelmoinnin logiikka hahmottua. Tehtävien vaikeustaso kuitenkin nousi koko ajan, joten yksikään tehtävä ei mennyt rutiinilla, lähinnä ainoaksi rutiininomaiseksi toiminnaksi muodostui kiroilu, hampaiden kiristely ynnä muu ns. ”hajoilu” kanssakoodaajien kanssa. Käsitteeksi muodostuneet paniikkiperjantait, ja niissä ainakin loppuillasta itselläni vallinnut eläimellinen olotila, eivät katoa monien mielestä varmasti pitkään aikaan. Otsikossa käyttämäni englanninkielinen sanonta konkretisoitui juuri noina päivinä.

Onneksi kurssiin sisältyi muutakin kuin pelkkää koodausta. Yhteiset OLO-sessiot toivat opiskeluun sitä, mitä olin infolla opiskelulta odottanutkin: jotain tkk:laisittain erilaista, rentoa, ihmisläheistä, mutta tekniikka silti vahvana taustavaikuttajana. Lisäksi joka toinen viikko palautettavat teoriatehtävät lisäsivät kurssin laajuuden tuntua, vaikka niiden tekeminen ei missään vaiheessa suoranaisesti lisännytkään onnellisuuttani.

Nyt kun kurssi on loppuraportin palautusta vaille käyty, on hyvä miettiä mitä siltä on saanut. Vaikka erityisesti ohjelmointitehtävät olivatkin ajoittain todella työläitä, emmekä varmastikaan ole päteviä Java-asiantuntijoita, on kurssi silti ollut palkitseva. Onnistumisen tunteet olivat kurssin parhainta antia, puhkesinpa välillä aitoihin tuuletuksiinkin. Syksyn edetessä kaverit oppivat olemaan soittamatta perjantaisin (”taas se urpo on koodaamassa”), mutta niin surulliselta kuin se ulkopuolisesta kuulostaisikin, joudun myöntämään että jopa nuo perjantait olivat jälkeenpäin ajateltuna omalla tavallaan mukavia. Oli myös hauskaa huomata, että pizzataksi löysi ensimmäisen paniikkiperjantain jälkeen aina perille. Parasta koko kurssissa olikin juuri toveruus ja pizzan tuhoaminen perjantai-iltaisin, mutta toivon, että tästä eteenpäin perjantaisin olisi jotain muuta tekemistä.

Se oli koettelemus, mutta siitä selvittiin! Taputtakaa itseänne olkapäälle ja sanokaa ”hyvä minä”.

Yours truly, Tommi

Oltiin jäbien kaa niin kikseissä kurssin päättymisestä et pystytettiin lippu yhelle saarelle.

PS. Toivottavasti joku tuo kalakirjan studioykkösen hautajaisiin.

Itselleni tämä tehtävä oli ehdottomasti yksi haastavimmista. Vaikka olinkin ohjelmoinut aikaisemmin, ymmärsin graafisten käyttöliittymien toiminnan vain pinnallisesti. Aikaisemmin tehty Javan Swing-kirjastoa käsitellyt karttakaan, ei ollut vielä oikein valaissut minulle, miten käyttöliittymän rakentaminen käytännössä tapahtui.

Tehtävän aluksi perehdyimme pakkauksiin, ja siihen miten ja millä perusteella luokat tulisi jaotella niihin. Tämän jälkeen pääsimmekin jo kokeilemaan käyttöliittymän kasaamista. Nyt jo projektin tehneenä tuntuu hassulta ajatella, miten vaikealta muutaman paneelin asettaminen silloin tuntui. Alkuun pääseminen oli tuskallista, mutta assareiden avulla sain kuin sainkin ruudulle jotain tehtävänantoa muistuttavaa.

En tiedä olinko tehtävää tehdessäni poikkeuksellisen väsynyt vai mikä oli, mutta myös pelilogiikan tekeminen tuntui yllättävän vaikealta. Kentän lukeminen tiedostosta vaati muutaman oivalluksen, ennen kuin suostui toimimaan moitteettomasti.

Hauskinta tässä tehtävässä oli ehdottomasti pelin grafiikoiden tekeminen. Grafiikoiden tyylikkyyttä ei varmaankaan arvosteltu tehtävässä, mutta käytin silti eri ikonien piirtämiseen tovin jos toisenkin.

Kokonaisuudessaan tykkäsin tästä tehtävästä sen haastavuudesta huolimatta (tai ehkä jopa juuri sen takia). Kun kaikki tekemänsä muutokset näki selkeinä ruudulla, tuntui onnistuminen aina kahta mukavammalta. Toisaalta myös ongelmien hahmottaminen oli helpompaa, kun vaikkapa pelin hahmo ei liikkunutkaan oikealla tavalla ruudulla.

Bonustehtävät toivat mukavan lisän tehtävään ja toteutinkin siirtolaskurin ja fontin vaihtamisen ihan vain omaksi ilokseni.

-Satu

Olo oli mainio, suorastaan mainion kutkuttava, viimeistä teoriatehtävää tehdessä: tämän suoritettua joka toisena perjantaina voisi ehtiä jopa rentoutumaan. Teoriatehtävän aiheena olivat säikeet, joka aikaisemmista aiheista poiketen ei koskisi pakollisia ohjelmointiharjoituksia millään lailla.  Ainakin omassa päässäni kysymys kuului: miksi näitä muka sitten pitäisi opetella? Pian kävi kuitenkin ilmi, että säikeet voisivat olla monille tuiki tarpeellisia tai jopa välttämättömiä vääjäämättä lähestyvää projektia ajatellen.

Aihe oli ennestään täysin tuntematon ja tietoakin tuntui ainakin aluksi olevan vaikeammin saatavilla kuin aikaisemmilla kierroksilla. Onneksi google kuitenkin jälleen totteli sille annettuja taikasanoja, jolloin joitakin lupaavia tiedonlähteitä löytyi. Pienen perehtymisen jälkeen jonkinlainen yleiskuva säikeistä alkoi kuitenkin syntyä – ja käsitekartta (kyllä, säikeet olivat mielestäni selvä käsitekartan tekoa vaativa aihe) täyttyä. Samalla huomasi oppivansa yllättäen myös tietokoneen toiminnasta yleensä. Tajusi, että lähes kaikki itsestään selvinä pitämämme toiminnot toteutetaan säikeitä käyttämällä: musiikin kuuntelu ja web-selaimen samanaikainen käyttö sekä rekkalavallinen muita samankaltaisia esimerkkejä. Itselleni ainakin uutta asiaa oli myös ”hyvä tietää”-osaston faktumi: tietokoneen prosessori kaikesta nopeudestaan huolimatta kykenee käsittelemään yhtä ja vain yhtä prosessia kerrallaan. Säikeiden avulla yksiprosessorinen tietokone suorittaa kahta toimintoa vuorotellen, mutta kuitenkin niin suurella nopeudella, että ihminen havaitsee toiminnot yleensä samanaikaiseksi. Kahteen todellisesti samanaikaiseen toimintoon tarvitaan kuitenkin kaksi prosessoria.

Pikkuhiljaa kartassa oli niin paljon palloja, että oli jo karsittava joitain haaroja pois selkeyden säilyttämiseksi. Käsitekartan laatiminen oli tälläkin kertaa osoittautunut hyväksi apuvälineeksi kokonaisuuden hahmottamiseen ja tuntui, että päähän jäi jotain konkreettista. Ilman tätä tehtävää ei säikeiden käyttöä projektissa varmaankaan olisi tullut harkittua saati toteutettua.  Tästä olisi hyvä jatkaa projektia suunnitellessa.

Olisi myös synti jättää mainitsematta sitä helpotuksen tunnetta, joka syntyi viimeisen teoriatehtävän kilahtaessa palautusautomaattiin symboloiden ensimmäistä naulaa jumbokurssimme arkkuun. Se oli iso.

- Tommi